Seitsemäs rauhan kevät

Proosa-analyysi


Romaanin Seitsemäs rauhan kevät näkökulma on laaja, vaikka kerronta tapahtuukin lapsen kautta.Romaanissa eletään 1950-luvulla Virossa, jossa kommunistisen Neuvostoliiton vaikutus on suuri.


Päähenkilö on pieni tyttö, joka asuu äitinsä, isoisänsä ja enonsa kanssa maaseudulla. Isä on poissa komennuksella. Hän on luonteeltaan tuittupäinen ja kova inttämään. Romaanin miljöönä toimii lähes koko kirjan ajan tytön kotitalo maaseudulla. Talo sijaitsee pienessä kylässä metsän reunalla. Metsää kuvataan pelottavana paikkana. On vuosi1950 ja eletään sodan jälkeistä aikaa, joten mukavuuksia ei ole. 


Kirjan alku on pitkäveteinen, jopa tylsä. Teksti on todella kuvailevaa, mutta juoni ei 
liiku oikein minnekään. Sama tyyli tosin jatkuu koko kirjan ajan. Tämä tyyli tosin soveltuu hyvin juuri lapsen näkökulmasta kerrottuna. Käännekohtana voidaan pitää sitä, kun isä tulee komennukseltaan kotiin moottoripyörällään ja tuo mukanaan radion. Tuulahdus uudesta maailmasta. Koska kirjassa pysytään aina saman kylän ympärillä, mitään huippukohtaa on vaikea hahmottaa. Loppu ei ole yllättävä, mutta ei se arvattavakaan ole. Tämä johtuu siitä, että kirja pysyy koko ajan tylsällä,samalla kerrontatyylillä. Eli mitään ei oikeastaan tapahdu. Lopussa tyttö ja isoäiti kävelevät keväisessä metsässä. Ennen metsä oli ollut pelottava paikka, mutta nyt on tulossa uudet ajat ja kaikki tulee olemaan paremmin. Huonot ajat ovat ohi.


Kertoja on minämuotoinen päähenkilö, tyttölapsi. Hän on kaikkitietävä, ja välillä kertoja paljastaa jonkin tulevaisuuteen liittyvän seikan. Esimerkiksi: "Meidän piipusta nousi savu suoraan ylös, ovi oli selkoselällään ja isoäiti silppusi vajassa sialle ruohoa, rohdinesiliina edessä ja kyynärpäistä paikattu kretonkipusero päällä. Hänen kuolemaansa oli vielä kaheksantoista vuotta.".Kertoja on lisäksi näkyvä. Onhan hän sentään päähenkilö! Hän kuvaa itsensä sekä muiden tunteita ja ajatuksia, aikomuksia ja mielipiteitä. Vaikka kertojana toimiikin lapsi, hän on silti luotettava kertoja. Luotettavuus johtuu siitä, että kerronnassa näkyy piirteitä aikuisen hahmottamis ja kerrontatavasta. Lapsikertoja on tehokas keino saada romaanin tarkoitusperä toteutettua. Lapsen kautta voidaan kertoa sen 
aikaisesta arjesta, ja siihen on helppo samaistua. Varsinkin jos on elänyt tuohon aikaan.Romaanin tempo on todella hidasta, ja tämän seikan takia se mielestäni polkee paikallaan pääsemättä mihinkään. Kirjassa viitataan useampaankin otteeseen tulevaan aikaan, mutta kirjassa ei koskaan päästä noin pitkälle, kuten tässä kohdassa: "Ehkä hän [isoäiti] aavisti, että vuoden 1978 elokuussa paistaa Viljandin Riian hautausmaan suurien puiden välissä komea tummanhehkuinen iltarusko.".Erityistä motiiviakaan ei ole helppo hamhottaa kirjan kerrontatyylin takia, mutta päähenkilö sanoo useampaan otteeseen, kuinka hän on maansa tulevaisuus ja miten kaikki aikuiset eivät tajua sitä!

Teemana on eräänlainen sisukkuus, jonka siivittäminä Viron kansa kunnostautuu sodan jälkeen ja voittaa synkkyyden. Kirja on varmasti paljon antoisampi lukukokemus virolaisille, sillä se on ikäänkuin aikamatka menneisyyteen. Tämän "portin" kautta pääsee kurkkaamaan, kuinka tuohon aikaan eleltiin.


Tyyliltään kirja on oleellisesti vanhahtavaa, miljööhän sijoittuu 1900-luvun puoliväliin!
Kun kerronta tapahtuu lapsen kautta, asiat sanotaan aika suoraan niinkuin lapsi niistä ajattelisi. Tämä jättää lukijalle pienen tulkinnanvaraisuuden. Paikka paikoin kirjassa on runoja. Yksi niistä menee näin:


Ei ole hyvää, ei ole huonoa aikaa.
On vain nyt ja on parastaikaa.
Mikä on alkanut jatkuu yhä.
Säilyy paha ja kestää hyvä.